Suuri Elämä – Sinä riisuit minut, vaate vaatteelta, kerros kerrokselta, lihaani ja luutani, hiukset päästäni, orvas ihostani, alastomaksi ruumiiltani

Sinä riisuit minut kaikesta, että voisin nähdä sieluani

Että jäljelle jäisi vain minä – minä – jota en itsekään tuntenut

Sinä riisuit minut, että oppisin näkemään itseni, paljaan elämäni, jonka Sinä, olit antanut lahjana

Niin kuin ensimmäistä kertaa alastomana Elämän kohdussa – Elämän lapsivedessä

Siinä alastomana, vailla verhoa, ilman selitystä, ainuttakaan omaa ponnistelua, Sinä, Suuri Elämä tulit luokseni ja annoit minun olla, kokea alastomuuteni rujouden ja kauneuden

Sinä annoit minun olla Elämäsi lapsivedessä, tuntea sen turvaa

Ja huomaamatta sain lihaa, sain luuta, sain sykkivän sydämen, verhoa veriselle iholle, untuvaa paljaaseen päähän, jalkoihin voimaa, käsiin tarmoa

Ja hitaasti, aivan hiljaa, tunnustellen otin ensimmäiset, varovaiset potkut

– nuo hiljaiset ja tunnustelevat

Ilman kiirettä, ilman pakkoa syntyi luottamus kannettuna olemiseen, uuteen elämään

Tunsin voiman palaavan – ei itsestäni – vaan Sinusta, suuri Elämä

Sinä verhosit minut uuteen asuun, ei sellaiseen, josta olin unelmoinut, jonka olin itse itselleni suunnitellut, johon olin monta kertaa pukeutunut; 

vaan sellaiseen, jonka olit varustanut minua varten, joka oli odottanut minua pitkään

– minun näköiseeni, minun kokoiseeni 

​

Runo on syntynyt Eijan syöpähoitojen aikaan

Kuva Anne Puustinen